Savon lahja maailmalle!

Mä joskus mietin, mitä tää laji on antanu mulle. Okei, totta kai jokanen fani on saanu samoja asioita: lukemattomia nimikirjotuksia, viel enemmän hymyjä pelaajilta, hienoja että huono hetkiä ja paljon muuta mikä antaa syyn istua katsomossa. Mut mitä oon saanu tältä, kun oon astunu sitä faniutta syvemmälle? Sillo kun oon  kantanu tavaroita paikasta toiseen, täyttäny pulloja, hytissy kaukalon reunalla, toistanu lausetta ”Mä en terota luistimia.” Oonko sillo saanu jotain enemmän, kun ollessani fani? Katsomosta näkee loukkaantumisia, niitä pelaajia jotka keräilee jäältä itteensä. Näkee kuinka kaikkensa antanut sankari talutetaan pois jäältä, kun omat jalat ei kanna. Katsomosta voi huomata myös sen, ettei tämä loukkaantunut kaveri oo seuraavassa pelissä. Sillo voi vaan arvailla kuinka pahasti on käyny. Fanina näkee myös ne tulevaisuuden tähdet, joukkueiden toivot. Mut sit näkee kans ne kaikki tähdenlennot, ne kaverit jotka ei pääse vilttiketjua pidemmälle. A-junnut, jotka on nostettu liian aikasin liigaan. Tai ne liiga pelaajat, joiden kannattas paremminkin tanssia balettia kun pelata kiekkoo. Mut täällä syvemmällä, täällä näkee samat asiat mut lähenpää. Täällä se loukkaantunu pelaaja talutetaan sun ohi, täällä sä tiedät syyn miksei se pelaa seuraavassa pelissä. Täällä sä joudut huomaamaan kuinka ne joukkueen mukavimmat pelaajat tippuu pois, kuinka yrittäminen ei aina palkitakkaan. Kausien aikana täällä on nähty lukemattomia luistinten viiltoja, lohjenneita hampaita, aivotärähdyksiä, sijoilta menneitä olkapäitä, nenä verenvuotoja ja tikattuja silmäkulmia. Sen lisäks täällä on nähty häviön pettymyksiä, vilttiketjun pelaajia, lopettaneita kolmosmaalivahteja, tappeluja, suihkuun komennuksia. Mut mikä tärkeintä, oon päässy näkemään unelmia, onnistumia, voittoja, yhteenkuuluvuutta, toisten tukemista ja sen kaiken mistä tää laji muodostuu. Oon nähny, mitä ”rakkaudesta lajiin” lause tarkottaa. Ja oon tavattoman onnellinen siitä, että pääsin joskus faniuttakin syvemmälle.